Poissa hyvä, kotona paras

Viimeiset viisi kokonaista päivää olen ollut Suomen kamaralla. Matkat Suomeen asti sujuivat tiistain ja keskiviikon välillä mallikkaasti joskin odottelua oli niin paljon kun jo etukäteen tiedettiinkin – Darissa se seitsemän tuntia, Etiopiassa viisi ja puoli ja Ruotsissa vielä kolme kokonaista tuntia. Lennot itsessään menivät melkolailla hujahtaen.. Jopa se kymmenen tunnin lento Addis Abebasta Tukholmaan. Etiopiassa hankin itselleni flunssan poikasen, joka on sitkeästi säilynyt näihin hetkiin saakka. Mutta no worries.

Pari päivää nautiskelin Jyväskylän kodista ja tutuista kuvioista siellä päin Suomea. Heti torstaina uskaltauduin tilanteen pakosta auton rattiin. Pysyin kokoajan oikealla kaistalla enkä muutenkaan mitenkään räikeästi muun liikenteen seassa erottunut. Jes! Nyt ollaan koko sakilla juhlistamassa joulua Tuluutissa – tänään tarvottiin lumista metsän laitaa kuusta hakemaan.

103 päivää Tansanian reissulla on nyt kuitattu ja kunhan saan loputkin matkatavarat purettua ja oikeille paikoilleen, on reissu mielessä hyvänä muistona vaan. Reissun päällä vaivasi kovasti koti-ikävä, varsinkin loppuajasta. Nyt kun olen jo vajaan viikon verran ollut koti-ihminen voin todeta, että Suomi on antanut parastaan. Yhtään ei ole kauhistuttanut pimeys tai kiristyvä pakkanen. Citymarketissa vieraillessassakaan ei yhtään harmittanut maksaa kuutta euroa hyvästä kermajuustosta. Olen nauttinut jo niin monin tavoin. Olen ollut läheisten parissa, maannut sohvan nurkassa tvtä katsellen, lukenut hyvää kirjaa, ajanut autoa Jyväskylän maltillisessa liikenteessä, syönyt hyvää ruokaa, antanut ja saanut joululahjoja, pistänyt Frendit pyörimään non-stoppina taustalle, herännyt aikasin aamulla kun on vielä pimeää, siivonnut, juonut teetä, käynyt kuumassa (toimivassa) suihkussa, saunonut, jättänyt matkalaukun purkamatta (kyllä sen ehtii), pujottanut sormeen omat sormukset, nukkunut omassa sängyssä (ilman hyttysverkkoa), pukeutunut ihanan lämpöisiin vaatteisiin ja villasukkiin, ihastellut kaunista lumista luontoa… Kuten sanoin – olen nauttinut monin tavoin.

Kolmen kuukauden aikana Tansaniassa näin, koin ja opin paljon uutta. Reissu jättää pysyvän jäljen ajatusmaailmaani sekä muistoihini ja tiedän, että olen taas hitusen rikkaampi sillä saralla, mitä rahalla ei voi ostaa. Pääsin kokemaan niitä asioita mitä turistit lähtevät Tansaniasta hakemaan, mutta pääsin mukaan myös paikalliseen arkeen ja elämänmenoon. Näin sen verran kurjuutta, että opin arvostamaan sitä mitä itsellä on. Koin sen verran ilon hetkiä, että mieltä lämmittää edelleen kun niitä muistelee. Ammatillisessa mielessä kehityin varmasti täysin eri tavalla kuin opiskelijakaverit Suomessa – siinä missä tekniset taidot jäivät vähemmälle, pääsin sisään aivan toisenlaiseen hoitokulttuuriin ja opin paljon siitä millainen sairaanhoitaja haluan (tai toisaalta en halua) tulevaisuudessa olla.

Näihin tunnelmiin kuitataan 103 päivää, yksi syksy, yksi lukukausi ja pieni ikuisuus. Poissa hyvä, kotona paras. (Kotihiiri taitaa asua mussa parantumattomana, mutta kenties vielä jossain vaiheessa reissun päälle intoutuu.)

10846602_10152885496690956_1657050765_n

10846829_10152885496395956_717723120_n

Mainokset

Meillä on aikaa vielä…

Matkan alkutaipale on taitettu ja maan sisäiset siirtymiset suoritettu. Aamusella heräiltiin viiden pintaan. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Oltiin jo edellisenä päivänä sovittu taksikyyti satamaan ja täytyy myöntää, että pikkusen yllätyin kun taksikuski tuli ajoissa. Täällä aikataulut on kolmen kuukauden perusteella enemmänkin joustavia kun jämptejä. Tällä kertaa kävi itse asiassa niin, että taksikuski joutui meitä odottelemaan muutaman minuutin (ollaan kai vähän afrikkalaistuttu tällä saralla :D).

Lauttahommat sujui näppärästi ja matka itsessään hujahti sukkelasti unten mailla. Dar es Salaamiin päässä meitä onneksi odotti etukäteen sovittu, luotettava taksikuski. Eniten jännitti tämä osuus matkasta, koska Dar es Salaamin meiningeistä on kuullut niin paljon kauhutarinoita. Mutta hyvin päästiin kentälle ja kerrankin kun olis ollut aikaa niin ruuhkia ei juurikaan matkalla ollut. Oltiin kentällä noin kymmeneltä eli seittemän tuntia, ennen varsinaista lähtöä. Noo… Onneks molemmat ollaan sillä asenteella, että parempi ajoissa kun viime tipassa.

Aikaa on kulutettu mm. lentokenttänokosilla (tähän tarkoitukseen tarjoaa Dar es Salaamin lentokenttä loistavat mahdollisuudet!). Tästä matka jatkuu Etiopian ja Ruotsin kautta Suomeen. Hih.

Mutta koska nyt on aikaa niin voin vielä hiukan kertoilla viikonlopun meiningeistä Nungwissa. Lauantainahan kipastiin Mnemballa käymään. Menomatka sujui taasen pahoinvoivissa merkeissä, koska aallokko oli tuulen takia vähän tavallista ärhäkämpää. Veteen kun pääsi niin olo helpotti ja oli taas mukava katsella meren pinnan alaista elämänmenoa. Itse saarelle ei koskaan päästy sillä se on yksityisomistuksessa ja kovin kevyellä kukkarolla ei sinne ole asiaa. Yksi yö kustantaa kuulemma 1500 dollaria. Ei siis ihan oppskelijabudjettiin tuo rantautuminen sopinut. Meille oli kuitenkin valmistettu lounas läheisellä rannalla. Tarjolla oli riisiä, kasviksia ja nuotiolla kypsennettyä tonnikalaa. Hyvää oli.

Viimeiset hetket yritin vältellä aurinkoa, että ei tarvitsisi tulla Suomeen punaisen kirjavana. Paluumatkalla onnistuin itseni kuitenkin polttamaan, mutta onneksi vaan pienesti.

Maanantaiaamuna heipateltiin Nungwi heti aamupalan jälkeen. Aamulla olin vielä viimeistä kertaa pulahtanut Intian valtamereen. Jatkettiin kohti Stone Townia, jossa meitä odotti suuremmoiset liikenneruuhkat ja kaupungin hälinä. Päivä koostui lähinnä syömisestä ja shoppailusta. Illalla sanottiin heipat viimeisillekkin ystäville ja painuttiin pakkaamaan ja nukkumaan vapaaehtoistalolle Bububuun. Aamulla yksi herttainen työntekijä oli herännyt tekemään meille lättyjä.

Ja niin… Tässä sitä nyt ollaan lentokentällä. Näkyvissä on edelleen ripaus Afrikkaa, mutta kyllä suurimmaksi osaksi ollaan jo pimennossa turistiosastolla. Pian voi koneen ikkunasta heipattaa Tansanian!

Viiimeiset hetket

Tästä hetkestä 40 tuntia eteenpäin ja oon takas Suomessa. Yksi yö vielä välissä kunnes huomenissa seittemän tienoolla lähdetään lautalla Dar es Salaamiin ja jatketaan siitä lentäen kohti Suomea. Tänä aamuna uin meressä, kävin ostoksilla, ja katselin auringon laskun viimeistä kertaa tällä reissulla. Heipatettiin myös viimeisetkin ystävät ja nyt ollaan siinä tilanteessa mistä lähdettiinkin; kahdestaan Roosan kanssa painavat kantamukset pakattuna (ainakin suurin piirtein).

Valmiina Suomi? Oon tulossa kotiin ❤

First things first

Eli mitä teen kun tulen Suomeen.

– Haen tuliaisia pullottavan, siron,  noin kaksikymmentä kiloisen reissulaukkuni hihnalta. Tätä toimintoa ennen vietän hetken toivoen, että laukku todellakin pyörähtää näkyviin hihnalla siellä Helsinki-Vantaan sopukoissa minne päädytään kun reissu on ohi.
– Seuraavan hetken ajattelemiseen olen etukäteen uhrannut naisellisen (naurettavan) paljon aikaa: kävelen tuskastuttavan painava laukku selässä, nuhjuinen reppu tiukassa otteessa kohti lentokentän liukuovia. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen tunnen kylmän viiman kasvoilla ja pian huomaan, että vaatetta on aivan liian vähän päällä ja Sansibarin uhmakkaat helteet ovat kaukainen ajatus vain (tuokaa mulle viltti:)). No mutta siellä odottelee kotijoukot, jonkinlaisella kokoonpanolla. Ilolla tervehdin (ehkä vähän itkenkin – ja jos en niin se vaan tarkoittaa, että väsyttää, paljon).
– Aika heipattaa rakas matkaseuralainen Roosa, jonka kanssa olen viimeiset kolme ja puoli kuukautta ollut yhdessä käytännössä vuorokauden ympäri.
– Kun auto on saatu pakattua ja ylisuuri laukku on pois harteilta, jään odottelemaan reissun ensimäistä eteppia – nimittäin ruokakauppaa. Sieltä haaveilen haalivani pussillisen Ruispaloja ja paketin Oivariinia. Ehkä juustoakin. Ja irtokarkkeja. Salmiakkiin olen todennäköisesti sortunut jo Ruotsin puolella noin neljä tuntia kestäneellä pysähdyksellä (niin lähellä, mutta silti niin kaukana..).
– Automatkan varalle on kolme vaihtoehtoa. A. Rapian vuorokauden matkustamisen jälkeen olen kytkenyt kälätysvaihteen päälle ja kuin ihmeen kaupalla jätän simahtamatta heti kun auton moottori alkaa tasaisesti surrata. B. Simahdan heti kun auton mottori alkaa tasaisesti surrata. C. Jonkinlainen välimuoto (jäänee yllätykseksi).
-Määränpäässä odottaa lisää rakkaiden ihmisten ja kissojen tervehtimistä. Tässä kohtaa jännitän onko reissuun lähtiessäni herneen nenään vetänyt Oiva-kissa jo leppynyt vai jatkuuko mökötys yli joulun… Entä onko mammanpoika Budweiser(-kissa) enää mammanpoika?

Kaikessa järjestelmällisyydessäni en ole tätä hetkeä pidemmälle elämääni suunnitellut. Ja myönnettäköön, että nämä yllämainitut suunnitelmat on, tansanialaisessa hakuna matata -hengessä, joustavat. Kunhan vaan ihmiset, kissat (ja laukku) ovat paikallaan ♥

Tumbatu Island

Eilinen päivä täyttyi kokonaisuudessaan retkeilyssä. Aamusella lähdettiin vesiostosten ja räpyläkokeilujen jälkeen veneellä Tumbatun saaren suuntaan. Matka kesti noin kaksi tuntia ja se oli tarpeeksi pienelle merisairauden saavuttamiseksi. Puoliällö olo vaivasi matkan ajan, mutta kun päästiin saaren kupeeseen ja hypättiin veteen, olo helpotti heti. Veden alla avautui taas aivan oma maailmansa. Kaloja varustettuna lukemattomilla eri väreillä ja kuvioinneilla. Koralleja. Harmi kun sieltä ei saa kuvaa ja vaikka saisikin niin selviäisköhän siitä miten hienoa veden alla on?

Seuraava stoppi oli itse saarella. Koska oli laskuvesi meidän piti kävellä ehkä rapiat sata metriä kuivaa, levän täyttämää merenpohjaa saarelle pienissä lätäköissä eläviä merisiilejä väistellen. Saari itsessään on eristäytynyt ja ei kovinkaan turistimyönteinen. Jopa paikalliset täältä saarelta saattavat kohdata vastenhakoisuutta sinne mennessään… Tumbatun saaren väki on oma porukkaansa ja saari heitä varten. Olimme koko päivänä ainoat turistit siellä päin eikä meilläkään ollut asiaa rantaa pidemmälle, kylästä puhumattakaan. Ymmärrän kyllä, että turismi ei ole pelkästään hyvä asia ja monia huonojakin lieveilmiöitä siitä aiheutuu. Esimerkiksi sober houseilla jutellessamme selvisi, että turistien mukana tänne tulee huumeita. Ei liene tavattoman erikoista, että huumeiden käyttö alkaa juuri turistien opastuksella. Ja onhan jatkuva matkalaisten läsnäolo varmasti uuvuttavaa muutoinkin. Eräs taksikuski taisi mainita, että Sansibarin talous rakentuu 70 prosenttisesti turismin varaan. Toisaalta paikka on siis syvästi riippuvainen turismin tuomista rahavirroista, muttajoltain osin turismin vaikutuksia Sansibariin ei katsota hyvällä. Kolikon kaksi puolta…

Jaarittelusta takaisin retken kulkuun. Rannalle päästyämme hakeuduimme varjoon. Ympärillä lehtiä rapisuttivat simpukoihin vetäytyneet ravut ja muut pikkueläimet. Lounaan valmistus oli aloitettu jo venematkan aikana kun valkosipulit ja muut maisteet pilkottiin kalan kanssa samaan pakettiin makua antamaan. Nyt pääsimme maistelemaan paitsi kalaa myös chapattia, salaattia ja erilaisia hedelmiä. Yksi erikoisimmista hedelmistä on jack fruit (josko se noin kirjoitettaisiin), mutta itse en sitä tohdi enää maistella, koska ensikokemuksen perusteella tuntui, että saattaisin olla sille allerginen.

Rannassa istuskellessamme pyydysti eräs paikallinen ravun meille ihmeteltäväksi. Pari kuvaa myöhemmin rapu pääsi vapaaksi. Hurjan näköinen otus vaikkei mahottoman iso ollutkaan.

Snorklaamista yritimme vielä uudemman kerran, mutta vesi oli täynnä pieniä meduusoja, jotka eivät niinkään polttaneet vaan aiheuttivat lähinnä epämukavuutta olemassa olollaan. Lisäksi vesi oli edelleen nousemassa oli se sumeaa ja näkyvyys huono. Jätimme siis meduusojen valtakunnan melkoisen nopeasti omaan rauhaansa ja lähdimme etenemään kohti Nungwin rantoja.

Kello oli jo sen verran, että pääsimme auringonlaskuakin ihastelemaan mereltä käsin. Tässä vaiheessa purje nostettiin ja katselimme saaren väliin laskevaa aurinkoa ihastellen.

Päivä oli yksi niistä kokemuksista, jotka varmasti Sansibarin ajasta jäävät mieleen. Huomenissa lähdemme vielä toiselle retkelle saaren itäpuolelle, mutra se jääkin viimeiseksi turistitempaukseksi. Maanantaina lähdemme jo aamupalan jälkeen takaisin Stone Towniin ja vietämme päivän kaupungissa viimeiset valokuvat näpsien ja viimeiset ostokset tehden. Loppu se on tälläkin reissulla.

image

Tämän aamuiset blogin kirjoitusmaisemat.

Kaukana arjesta

Viimeiset kolme päivää on oleiltu täällä Nungwin rantaidyllissä. Hostellihuone on paljastunut erittäin lämpöiseksi, joten trooppisista lämpötiloista on päässyt nauttimaan ympäri vuorokauden.

Eilen käveltiin rantaviivaa pitkin Kendwaa, jonne asetuimme koko päiväksi löhöilemään. Itse vietin päivän varjon alla, mutta polttava aurinko puraisi silti kunnolla. Palamisen lisäksi päiväohjelmaan kuului syömistä, kirjan lukemista ja non-stop nokosia (tyyliin kun edellisiltä herää, on hyvä aloittaa seuraava). Illalla kävelimme auringon uuvuttamina vielä takaisin hostellille rantaa pitkin. Koska ilta oli jo myöhällä, piti pimeässä sinkoilevia rapuja väistellä kun ne säntäsivät kuopistaan kohti aaltoja. Kallioiden suojassa tavattiin kaikista isoimmat, pelottavan näköiset rapuyksilöt.

Tänä aamuna herätyskello soi 5:00. Lähdettiin kävelemään saaren itäpuolelle, mistä auringon nousu on mahdollista nähdä. Perille päästyämme olivat pilvet uhkaavasti edessä, mutta loppujen lopuksi aurinko nousikin juuri niiden välistä kello 6:02. Ihasteltiin kuinka muutamassa minuutissa taivaalla loisti jo suuri keltainen aurinko. Valkoiset ravut vilistivät sivulaukkaa ympärillä ja kuivalle maalle rantautuneet merisiilit herättivät ihmetystä.

Matkalla takaisin meidät yllätti sadekuuro sekä iso lehmälauma. Molemmista selvittiin ja kipaistiin saaren päässä olevan akvarion porteista sisään. Päästiin paijaamaan pienen pieniä kilpikonnia ja ihastelemaan vähän isompiakin.

Tapahtuman täyteisen aamun hulinassa ehdittiin syödä aamupalakin: mangoa, banaania, paahtoleipää ja munakasta. Lähdimme akvaariolle vielä uudemman kerran ja syötimme isommille kilppareille merilevää.

Omalta osaltani päivän jäljellä oleva valoisa osa tuli vietettyä kipeän palaneen naaman kanssa tiiviisti sisätiloissa. Illalla uskaltauduin ulos ja etsittiin rannalta ravintola johon piipahdettiin syömään. Myöhemmin istuttiin vielä toiseen paikkaan jälkiruoalle. Ilta pättyi siihen, että köllähdettiin rantaan katsomaan tähtiä ja kuuntelemaan meren kohinaa.

Viimeiseen kolmeen päivään en ole tarvinnut kenkiä ollenkaan. Suurin murheenaihe on ollut se, että onko meneillään lasku- vai nousuvesi eli miten rantaa pääsee kävelemään. Huomenna lähdemme koko päiväksi snorklaamaan, kalastamaan ja rentoutumaan Tumbatu saarelle. Tj 6 kotiin paluuseen ja olen varma, että kaikki rentouttavan loman tunnusmerkit on sitä ennen saatu täytettyä.

image